Jos haluat nähdä maailman innovaattoreiden silmin, lue tämä.
Vermontissa, pienessä Jerichon kaupungissa asuva nuori mies Wilson A. Bentley näki lumihiutaleiden putoavan lumoavina maatilansa yli kaartuvalta taivaalta. Hän katsoi kädelleen laskeutunutta lumihiutaletta, sitten toista. Hän toi mikroskoopin ulos ja siirsi varovasti lumihiutaleita sen lasille. Näky oli verrattoman kaunis!
Mikroskoopin lasia tuijottava nuori mies tajusi, että jokainen lumihiutale oli ainutlaatuinen, uniikki ja symmetrinen taideteos. Kahta samanlaista hiutaletta ei ollut. Siitä hetkestä alkaen Wilson halusi tallentaa lumihiutaleiden kauneuden ennen kuin ne sulaisivat ja katoaisivat iäksi ihmissilmiltä.
Wilson A. Bentleystä oli tullut ihmettelijä, ja samalla mies, joka toi maailman tietoisuuteen lumihiutaleiden ihmeellisen maailman.
Aina uusi
Kaikki sai alkunsa tästä: Tammikuun 15. päivä vuonna 1885 tuolloin 20-vuotias Wilson onnistui valokuvaamaan ensimmäisenä maailmassa lumihiutaleen kauneuden yhdistämällä mikroskoopin kameraansa.
Wilson pysähtyi uudelleen ja uudelleen katsomaan lumihiutaleita. Hän näki niiden jokaisen kauneuden ja malttoi pysähtyä sen äärelle
Tälle nuorelle miehelle lumihiutaleesta ei koskaan tullut lumihiutaletta. Jotain niin tuttua, että sen kauneudelle sokeutui ja tuli immuuniksi.
Päinvastoin. Lumihiutaleista tuli poikamiehenä pysyneen Bentleyn suuri, koko elämän mittainen rakkaus. Ei aikaakaan, kun hänet tunnettiin lempinimellä ”Snowflake” Bentley. Vuonna 1931 hän julkaisi kuvistaan kirjan Snow Crystals.
46 vuotta myöhemmin, jouluaaton aattona vuonna 1931, Wilson A. Bentleyn elämä tuli tiensä päähän. Hän sairastui, mutta väitti sukulaisilleen kaiken olevan kunnossa. Kun lääkäri viimein saapui ja totesi keuhkokuumeen, oli jo liian myöhäistä. Ei tiedetä, satoiko hänen kuolinpäivänään lunta vai ei, mutta lunta ei Bentleyn elämästä ainakaan ollut puuttunut.
Wilson oli valokuvannut elämänsä aikana yli 5 000 lumihiutaletta.
Hän oli jaksanut ihmetellä jokaista lumihiutaletta kuin ensimmäistään. Ja ensimmäinen niistä todella jokainen olikin, sillä kahta samanlaista lumihiutaletta ei ole olemassa.
Ihmeitä
Meissä kaikissa elää Wilsonin tapainen kyky kiinnostua ja katsoa maailmaa ihmettelevin silmin. Emme vain aina ole siitä itse selvillä.
Kun taivaankannelta alkaa sataa keveitä, leijailevia lumihiutaleita, me saatamme keskeyttää puuhamme ja katsoa vaistomaisesti valkoista ihmettä.
Minullekin kävi niin.
Olin eräänä maaliskuisena päivänä kävelyllä. Tiellä oli lunta, jota kevätaurinko oli sulattanut. Se oli muuttunut rakeiseksi ja näytti siltä kuin se olisi jonkinlaista pitsiä muistuttavaa ainetta. Pitsiä, jota oli monessa kerroksessa päällekkäin koristeltuna läpikuultavilla helmillä. Kävellessäni sen päällä näin tuon lumen eräänlaisena ihmeellisenä aineena, jolla kävelin.
Kun tuttu käsite ”lumi” väistyi, se vapautti tietoisuuteen aistikokemuksen, joka oli täysin tuore.
Kun jatkoin matkaa tietä pitkin näin puut samalla tavoin. Käsite ”puu” väistyi ja teki tilaa uudelle havainnolle, jossa näin maasta taivasta kohti mustine oksineen kurottavia ihmeellisiä olentoja, jotka olivat kaikki keskenään erilaisia. Joka ikinen niistä oli aivan omalaatuinen ja persoonallinen.
Ei tuntunut enää siltä, että kävelin tuttua tietä pitkin. Tuntui pikemminkin siltä kuin katselisin jotakin ihmeellistä näytelmää, jossa olin ollut osallisena vuosikausia sitä tajuamatta. Koin selvästi, miten kaikki tuttu ikään kuin rajasi mahdolliset havainnot pois. En ollut enää kiinnittänyt huomiota lumeen ja puihin, koska ajattelin tietäväni, mitä ne ovat, miten ne toimivat ja miten niihin tulee suhtautua.
Mutta kun tieto katosi ja ihmettely valtasi sen sijaan mieleni, koko maailma muuttui ihmeiden näyttämöksi, eikä mikään – mikään – enää ollut itsestään selvää tai pitkästyttävää. Olin saanut hetkeksi lahjan nähdä maailman innovaattoreiden tavoin.
Ja näin, ehkä juuri näin, meidän kaikkien tulisi maailma nähdä.
Teksti: Nina Pinjola/Mindlions.com
Mindlions on WisdomHousen strateginen partneri valmennuksissa ja viestinnässä.
Kuvat: Pixabay
