Mutkien kautta minuuteen

Annika, miten miellät itsesi, kuka olet?

taivaallista. Tarkoitan tällä sitä, että kun olen se, joka syvimmiltäni olen, kaikkine lahjoineni ja kyseenalaisuuksineni, vapaudun tutkimaan, löytöretkeilemään ja ihmettelemään elämää ja työelämää. Kun näen, kuulen, kohtaan ja hyväksyn totuuden, siis myös sen raadollisen, itsessäni, avaa se mahdollisuuden kohdata avoimin mielin myös muut ihmiset sekä erilaiset vuorovaikutus- ja elämäntilanteet. Minuun on valautunut tilaa ihmetellä, olla utelias, kuulosteleva ja kysyvä.

Kun tarpeeni olla oikeassa ja olettaa, kuvitella tai luulla toisen puolesta on radikaalisti vähentynyt, on luonnollisena seurauksena syntynyt tilaa aidoille kohtaamisille ja yhteyksille. Totuuden kohtaaminen itsestä ei ole ollut helppoa, mutta se on tuonut mukanaan vapauden ja vastuun valita oma polkuni. Elämääni on kehkeytynyt ja punoutunut ihan uusia ja ennen kokemattomia mahdollisuuksia. Juuri tämä tilan tekeminen kehkeytymiselle on minulle tärkeää. Se on supervoima, jota haluan olla viemässä eteenpäin niin yksilö-, tiimi- kuin organisaatiotasollakin.

Sanot kulkeneesi mutkamatkan minuuteesi, mitä tarkoitat?

Luin aikanaan lapsilleni ennen joulua satukirjaa nimeltä Neposen Joulu. Siinä seikkaili Neponen-niminen seikkailijapupu, joka ei tiennyt, mikä tai kuka Joulu on. Ympäristön puheista se oli päätellyt, että Joulu on joku tärkeä henkilö, jota kovasti odotettiin ja niinpä se halusi etsiä ja tavata tämän Joulun.

Metsässä polkua kulkiessa Neposta vastaan tulee iso kuusi, jonka molemmille puolille haarautuu polku. Neponen ottaa kuusta oksasta kiinni, heiluttaa ja kysyy kohteliaasti, että tunteeko kuusi Joulun, ja mihin päin hänen kannattaisi lähteä tätä Joulua etsimään. Kuusi ei sen kummemmin vastaa, mutta siinä kohdassa Neponen itse toteaa mutkamatkan olevan aina hauskempi ja valitsee sen.

Ehkä juuri tuossa Neposen kommentissa on jotain sellaista, joka kuvaa omaa polkuani siksi, mikä olen tässä ja nyt. Ja mutkamatka minuuteen jatkuu edelleen! Oleellista on, että olen valinnut oman polkuni, mutkamatkani, ja nautin elämästäni kaikilla mausteilla. En enää vain selviydy tai suorita elämää tai näe sitä ongelmana, joka on ratkaistava.

Syvimmiltään mutkamatkassani minuuteen on ollut kysymys oman ”ohjelmointini” läpivalaisemisesta, itseymmärryksen lisäämisestä, ytimeni esiin kaivamisesta, oman tahdon uudelleen löytämisestä ja sen kuuntelemisesta – kaiken kaikkiaan rohkeudesta olla aito ja autenttinen minä. Rankin osuus matkasta on ilman muuta ollut omien selviytymisstrategioiden ja puolustusmekanismien syvällinen ”läpikävely”. Sen tarkastelu, mihin ”piiloudun” tietyissä tilanteissa niin nopeasti, että yllätyn itsekin. Itseni hylkääminen, jotta ympäristö voisi hyvin ja minut hyväksyisi, on ollut minulla ”verissä”. Tämä on näyttäytynyt mm. miellyttämisen tarpeena ja tarpeettomana vastuunkantamisena sellaisestakin, joka kuuluu aivan muiden henkilöiden vastuulle.

Miten kuvaisit elämäsi perustaa?

Elämäni perusta, onpa hyvä kysymys. Koen, että ”mutkamatkani minuuteen” on tavallaan ollut juuri sen äärelle palaamista, melkeinpä kaivautumista. Olen kerros kerrokselta ”havainnoinut ja purkanut” omia selviytymistrategioitani ja puolustusmakenismejani, tutkinut elämääni, itseäni, autenttista syvintä minuuttani sekä erilaisia minuuteni adaptaatioita, valintojani, henkeäni, energiaani ja suhtautumistani erilaisissa tilanteissa – sitä missä tunnistan olevani vahvasti ja levollisesti läsnä ja mikä minua siitä käsin kutsuu. Ehkä tämä pysähtyminen ja tarve syvälliseen pohdintaan kuvaa jotenkin myös perustaani.

Haluan sinnikkäästi ihmetellä ja jollain tavalla ymmärtää ydintäni, luoda tilaa kuunnella mysteeriä itsessäni, muissa ja maailmassa. Joka päivä opin jotain uutta ”ohjelmoinnistani”, niistä dynamiikoista, joihin olen perheeni, koulutukseni ja kulttuurini vaikutuksesta niin tottunut, että ne vievät minua ellen ole hereillä. Ja hereillä pysyn vain kiinnostumalla ajattelustani, pysähtymällä oman ajatteluni ajattelun äärelle, uskaltautumalla avaralle ihmettelevällä mielellä silloinkin ja erityisesti silloin, kun tekee kipeää tarkastella omia kyseenalaisia ja aikansaeläneitä ajattelu- ja toimintamalleja. Se lienee kuitenkin ainut tie avautumisessa uudelle. Tässä minua on luonnollisesti auttanut Tommy Hellstenin elämäntyö ja Ihminen tavattavissa -filosofia, tunnetyöskentely sekä kehollisten ja kokemuksellisten menetelmien hyödyntäminen.

Olin lapsena, alle kouluikäisenä, utelias, villi, vapaa ja rohkea kokeilija. Minulla oli valtava luottamus johonkin itseäni suurempaan, koko luomakuntaa kantavaan voimaan. Minulla oli noin 5-vuotiaana vahva ja kokonaisvaltainen kokemus lähimetsässä leikkiessäni. Ymmärsin välähdyksenomaisesti ja hyvin syvästi, että aivan kaikki ympärilläni on yhtä ja että minä ja leikkikaverini olimme osa tätä kaikkeutta. Kokemus oli niin vahva, että se on jollain tavalla pysynyt matkassani ja ”kantanut” minua kaikki nämä vuodet, johon on mahtunut niin iloa ja onnea kuin syviä murheen laaksoja.

Keski-iän tiimellyksessä ymmärsin jotenkin kadottaneeni yhteyden itseeni ja perustaani. Olin suorittanut ja edennyt itselleni vieraaseen suuntaan, koska oli pyydetty. Olin siis miellyttänyt muita itseni kustannuksella. Tuli terve kaipaus pysähtyä ja kuunnella itseä, kohdata kuka syvimmiltäni olin. Oli, ja on, tärkeää nähdä ja tunnistaa omat kyseenalaisetkin puolustusmekanismit ja selviytymisstrategiat. Aloin perata sisäistä puutarhani rikkakasveista, jotka estivät kasvuani, möyhensin, käänsin ja muokkasin sitkeästi maan uudelle kasvulle sopivaksi. Tällä tiellä jatkan edelleen. Onneksi matkaa ei ole tarvinnut tehdä yksin.

Minussa ja minulla on erilaisia rooleja, osia, joista ehkä rakkain ja vaikein on äitinä oleminen. Se, että on läsnä ja saa ohjata lasta hänen oman viisautensa äärelle, on äärimmäisen palkitsevaa. Helppoa se ei aina ole, kun en ole kummankaan lapseni elämää elänyt hetkeäkään – en varsinkaan pojan elämää. Lasten kanssa eletty elämä on ollut tosi antoisaa ja kasvattavaa. On ollut tärkeää ymmärtää, että heillä on oma ainutkertaisuutensa ja potentiaalinsa ja etteivät he ole vanhempiensa jatkeita.

Elämäni merkittävin suhde on ollut pitkä parisuhde puolisoni kanssa. Olen ollut naimisissa 29 vuotta ja yhdessä mieheni kanssa yli 30 vuotta. Siinä on saanut kasvaa ja kohdata itseään tavalla, joka on viitoittanut tietä oman sisäisen dynamiikan tarkasteluun. Miksi reagoin niin kuin reagoin? Mitä minussa tapahtuu ja mitä se kertoo minulle minusta? Kun kumppani ihmettelee, että mistä tämä reaktiosi tuli, niin sitä on saanut ihmetellä myös itse. Ja päinvastoin. Parisuhde on ollut, ja on, valtavan tärkeä yhteinen kasvumatka. Olen siitä hyvin kiitollinen.

Tärkeässä osassa elämääni on ollut myös hevosharrastukseni. Hevoset, erityisesti ne vaativimmat ja mahdottomimmat, ovat opettaneet minulle paljon itsestäni. Tunnistan itsessäni myös rohkeuden sekä tiedon ja kokemuksen janon, joka on vienyt ammatillisesti aika merkillisillekin poluille.

Miten ammatillinen polkusi alkoi?

Kirjoitusten jälkeen vuonna 1985 tapahtui suoranainen ihme ja pääsin Englantiin opiskelemaan ratsastuksen opettajaksi. Se oli aikamoinen hyppy. Olin omillani vieraassa ympäristössä ja kun huomasin pärjääväni, minuun valautui uudenlaista vapautta. Tuli uskallusta toteuttaa itseään ja hakea opiskelemaan. Pääsin Helsingin kauppakorkeakouluun.

Kauppakorkeakoulussa en kulkenut suoraviivaista polkua, vaan löysin mutkien kautta sen, mikä itseäni kiinnosti: strategiasuunnittelu ja budjetointi. Minua kiehtoi koko prosessi, se miten ihmiset yhdessä hakevat ja löytävät suunnan ja tuota suuntaa tukevat toimintamallit.

Opiskelin pitkän kaavan kautta, koska rahoitin opiskelujani niin laskenta-assistenttina kuin ratsastuksen opettajana. Vuonna 1995 valmistuin keskelle lamaa. Ensimmäisessä työhaastattelussa Valitut Palat – Reader’s Digestin Assistent Business Controlleriksi henkilöstöjohtaja kysyi minulta, että miltä tuntuu nyt hakea työtä, kun esimerkiksi siihen positioon, jota hain, hakijoita oli useita satoja. Muistan vastanneeni, ettei minulla ei ole mitään vertailukohtaa. On vain halu saada tehdä työtä ja jos en saa tätä positiota, niin sitten joku muu paikka on minulle tarkoitettu. Luottamukseni elämään oli suurta ja varmaan siksi sain tuon työn. Numeroiden maailmasta ja laskentatoimen puolelta siirryin sitten samassa yrityksessä markkinoinnin puolelle.

Vuonna 1998 minut rekrytoitiin ruotsalaiseen kustannusalan yritykseen nimeltä International Masters Publishers, IMP. Toimin siellä osana pohjoismaista johtoryhmää ja vastasin markkinointipäällikkönä Suomen, Eestin ja Latvian markkinoinnista. Työkieli vaihtui englannista ruotsiksi ja sain onnekseni tutustua ruotsalaiseen keskustelevaan johtamiskulttuuriin. Se teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Niin syvän ja hyvän, että olen sittemmin ollut tämän suomalaisen johtamiskulttuurin kanssa ajoittain ihmeissäni. Koen, että hukkaamme puhumattomuuden kulttuurimme vuoksi paljon potentiaalia. Se lienee kuitenkin muuttumassa, onneksi.

Sittemmin olen saanut toimia asiakassuhdemarkkinointitoimiston projekti- ja toimitusjohtajana sekä kahdessa eri ICT-alan yrityksessä myynti-, markkinointi- ja viestintäjohtajana sekä johtoryhmän jäsenenä. Onpa mukaan mahtunut 3 vuoden mittainen määräaikainen asiantuntijarooli paikallisen koulutuskuntayhtymän digitaalisuuden ja brändin rakentajana. Kokemus julkisella sektorilla toimivan moniammatillisen yhteisön maineen rakentamisesta oli arvokas.

Koen, että tarvittavat vastaukset ovat aina olleet johtamassani tiimissä, niissä ihmisissä, ei minulla esimiehenä tai johtajana. Tärkeintä on ollut tilan antaminen ja luottamuksen sekä turvan luominen. Sellaisissa organisaatioissa, tiimeissä ja rooleissa, joissa se ei ole ollut mahdollista tai sallittua, olen huomannut oman merkityksellisyyden tunteeni häilyvän ja jopa katoavan.

Ajattelen, että johtamisessa on tärkeää luoda aito yhdessä ihmettelyn tila, jossa on ok olla ymmällään, jopa osaamaton ja tietämätönkin. Olen niin monesti saanut kokea tuosta yhteisestä ihmettelyn tilasta syntyvän mitä kauneimman hedelmän, että nyt jo osaan luottaa siihen täysin. Ihmisissä on valtava potentiaali ja luova voima, kun heillä on lupa olla kokonaisia epätäydellisyyksineen kaikkineen täydellisyyden tavoittelun ja suojautumisen sijaan. Heikkoutensa tunnistamisessa, tunnustamisessa ja sen jakamisessa piilottamisen ja salaamiseen sijaan, piilee paradoksaalisesti valtava voima. Juuri heikkoutensa ja pienuutensa jakaminen luo yhteyden ihmisten välille, ei suvereenius ja täydellisyys. Tulee yhteinen jaettu ymmärrys siitä, että aidosti tarvitsemme toisiamme ollaksemme yhdessä enemmän. Juuri tästä syystä Tommyn elämäntyö on puhutellut minua.

Edellä mainitsemani ei tietenkään sulje pois taloudellisen hyvän tavoittelua myös numeroiden kautta. Yhteiset tavoitteet ja niiden tarkastelu ovat tärkeitä. Tärkeintä on kuitenkin se henki, jolla niitä tarkastellaan. Onko se rakentava, kannustava ja hyväntahtoinen silloinkin ja erityisesti silloin, kun ollaan haastavassa tilanteessa, vai onko se pahantahtoinen, tylyttävä, lyttäävä ja syyllisiä hakeva. Ensimainitussa ihmiset voivat olla auki ja tarjota parastaan, jälkimmäisessä he menevät kiinni ja suojaavat itseään. Tässä kohtaa on hyvä todeta, että myös johtajat ja esimiehet ovat ihmisiä, joihin pätee tämä sama. Työntekijöiden onkin hyvä pohtia, miten he osaltaan voivat rakentaa hyväntahtoisuuden kulttuuria, jossa johto ja esimiehet voivat osaltaan kukoistaa ja antaa parastaan.

Miten sinusta tuli osa WisdomHousea?

Carita Hellstenin kirja Virtaus ja vastarinta – nainen matkalla minuuteen on ollut itselleni merkittävä kirja. Sen luettuani hain Tommy Hellsten -instituutin Ihminen tavattavissa -koulutusohjelmaan. Sitä ennen olin jo käynyt johdon ja esimiestyön yksilö- ja ryhmätyönohjaajan koulutuksen Management Institute of Finlandissa (Johtamistaidon opisto). Sinne minut vei se, että kouluttajana oli psykologi Juha Arikoski ja yhtenä taustavoimana KTT Pauli Juuti, jota olin jo opiskeluaikana kuunnellut Helsingin Kauppakorkeakoulussa. Tärkeitä inhimillisen johtamisen suunnannäyttäjiä molemmat.

Ihmisyyden monet ulottuvuudet kiehtoivat minua työnohjaajaopinnoissani valtavasti. Aloin myös aavistella, etten sittenkään tuntenut itseäni niin hyvin kuin olin kuvitellut. Opin polkuni jatkui työnohjaajaopintojen jälkeen Ihminen tavattavissa -kasvuryhmässä, jonka jälkeen opiskelin ITT-terapeutiksi ja psykodraamaohjaajaksi.

Koulutukset veivät minut kohtaamaan omia sisäistettyjä dynamiikkojani, puolustusmekanismejani ja selviytymistrategioitani. Ja tämä auttoi ymmärtämään, miksi jossakin tilanteessa olen tiimini kanssa tai johtoryhmässä onnistunut – ja miksi sitten taas jossain tilanteessa en. Syntyi hyvin syvää oman dynamiikan ymmärrystä ja matka syvimpään minuuteeni. Ja matka tietenkin jatkuu.

Kenties juuri tämä muutosmatkalla oloon suostuminen toi minut myös WisdomHouseen. Sain pyynnön Tommyn silloiselta assistentilta tulla juttelemaan Tommyn kanssa. Ihmettelin ja häkellyinkin, mutta menin. En tietäväisenä, osaavana ja suvereenina, vaan omana ihmettelevänä itsenäni. Tiesin, miten paljon minulla oli opittavaa – ja on edelleen.

Keskustelumme oli käsittämättömän helppoa ja levollista, ja siinä itse asiassa kylvettiin siemen Tommy kirjaan nimeltä Olemisen voima – kirja rohkeasta ja levollisesta vaikuttamisesta. Se on kirja, johon kulminoituu paljon Tommyn elämänviisautta johtamisen, vaikuttamisen ja palvelemisen kontekstiin kiteytettynä.

Kirja on minulle hyvin tärkeä. Koen, että juuri ihmisyys on ajassamme aliarvostettua. Samalla tässä on suuri mahdollisuutemme, sillä missä ihmisyys valautuu tärkeimmäksi osaksi yhteisön kollektiivista ymmärrystä, siellä kukoistavat läsnäolo, luottamus, luovuus ja aito aikaansaamisen henki. Näistä aineksista syntyy hyväntahtoisuus, siis tahto ja halu auttaa omalla osaamisellaan toisia onnistumaan.

Miksi syklisyys ja kehkeytyminen ovat itsellesi tärkeitä?

Pitkään elin ”lineaarisessa” maailmassa, vaikka luonnollisesti minunkin elämäni on avautunut ja kehkeytynyt ja syventynyt pikemminkin sykleissä. Työelämässä tämä on näkynyt esimerkiksi niin, että lähdin aluksi tarkastelemaan liiketoiminnan tuloksellisuutta sekä strategian ja budjetoinnin johtamista lähes pelkästään numeroiden kautta. Vähitellen minua alkoi kiinnostaa yhä enemmän kaikki numeroiden ”takana” oleva, erityisesti se mikä saa ihmiset toimimaan yhteisen päämäärän eteen ja miten ihmiset löytävät toisensa, jotta voivat parhaalla mahdollisella tavalla toimia yhdessä merkityksellisen päämäärän eteen. Tämä vei minut viestinnän, markkinoinnin ja myynnin johtamisen maailmaan ja sillä tiellä olen osin yhä edelleen.

Kysymys, miten ihmiset ”löytävät” toisensa, vei minut tutkimaan paitsi liiketoiminnan ja johtamisen rakenteita myös ulkoista ja sisäistä motivaatiota. Tunnistin myös oman ajoittaisen turhautumiseni ja merkityksettömyyden kokemukseni. Esitin itselleni kysymyksiä: ”Uskalsinko itsekään elää niin kuin opetin? Uskalsinko olla totta ja kuunnella sisäistä ääntäni ja kutsuani? Tunsinko itseni aidosti ja oikeasti? Uskaltaisinko hypätä uuteen ja tuntemattomaan?”. Kriittinen tarkastelu sysäsi asteittain uskaltamaan ja astumaan yhä syvenevään itsetutkiskeluun.

Samoihin aikoihin oivalsin, että minulla oli useilta eri toimialoilta Suomessa kokemus, ettei asiakkaan ääni tai asiakasta palvelevien työntekijöiden ääni tullut aidosti kuulluksi. Asiakaslupaus ei aidosti ollut toiminnan keskiössä. Sen tiellä oli näkyviä ja näkymättömiä esteitä: organisaatioiden rakenteet, johtamiskulttuurit, työntekijöiden johtajiin, esimiehiin ja toinen toisiinsa heijastamat odotukset ja vaatimukset, valtataistelut, salatut jännitteet, historia ja perinteet sekä erilaiset ihmisten sisäiset ja heidän välisensä dynamiikat, jaetut ja vaietut tarinat.

Omaa elämänkaarta tutkiessani oivalsin myös, että jokaisella ihmisellä ja organisaatiolla on oma ainutkertainen, arvokas elämänkaarensa, jonka tutkiminen kautta voisi löytyä vastauksia tämän hetken haastaviin kysymyksiin ja aihioita uudenlaiseen luovuuteen. Lineaarinen kehitys on harvoin, jos koskaan, totta organisaatioissakaan. Organisaatioissakin kehittyminen tapahtuu erilaisten kehkeytymisten ja syklien kautta. Jäin tosissani pohtimaan pysähdytäänkö organisaatioissa tämän ääreen porukalla koskaan? Syvennetäänkö ymmärrystä organisaation syvimmästä olemuksesta – organisaation vahvuuksista ja heikkouksista, sen valoista, varjoista ja suoranaisista pimeyksistä? Olisiko niin hyvä tehdä, jotta energiaa ei menisi salaisuuksien, usein tiedostamattomien sellaisten, piilottelemiseen? Kun organisaation elämänkaarella syntyneet ”luurangot” nostetaan yhteisessä prosessissa kunnioittavasti valoon, kirpoaa niiden ote ja tiedostamattomaan salaamiseen mennyt energia voidaan käyttää rakentavaan toimintaan yhteisen hyvän ja asiakkaan eteen. Samalla se, mitä juuri nyt ollaan yhdessä rakentamassa, voi selkiintyä ja muodostua merkitykselliseksi maaperäksi jollekin uudelle.

Jokaisessa ihmisessä on valoa, varjoa ja suoranaista pimeyttäkin. Niin myös minussa. Varsinainen ilonaihe onkin hiukan paradoksaalinen, sillä mitä paremmin olen omasta pimeydestäni selvillä, sitä vähemmän olen sen armoilla. Ehdin valita toisin, ennen kuin tiedostamaton, ei rakentava puolustusmekanismini tai selviytymisstrategiani vie minua korvasta väärille urille. Näin ajattelen sen olevan myös organisaatiokontekstissa. Ja jos sinne valetaan ymmärrys ihmisyydestä, hyväntahtoisuuden kulttuuri sekä uskallus ja halu olla totta – elää ja yrittää yhdessä ”tässä ja nyt” avautuvassa todellisuudessa – rakentuu yhteisöön henki, joka on kilpailutekijöistä vahvin. Eikä se ole kopioitavissa!

Tätä kaikkea on diplomi-ihmettelijä, TM, Tommy Hellsten oivallisella tavalla sanoittanut omassa elämäntyössään vaikuttajana, puhujana, terapeuttina ja kirjailijana. Tätä auki olemista, avaralle menemistä ja syvää ymmärrystä ihmisyydestä me tarvitsemme, luodaksemme niin ihmisiin kuin ihmisyhteisöihin ilmapiirin, jossa uusien innovaatioiden ja onnistumisten syntyminen mahdollistuu.

Mitä annettavaa koet, että sinulla on asiakkaille?

Olen kaikissa nykyisissä työrooleissani erityisesti rinnalla kulkija, kanssakokija ja sillanrakentaja. Teenpä työtä sitten yksilön, tiimin tai kokonaisen organisaation kanssa ajattelen tuovani oman osaamiseni, innostukseni, kiinnostukseni, lempeän uteliaisuuteni ja kuuntelemisen kykyni asiakkaan palvelukseen. Yhteisen matkan kuluessa syntyy ainutlaatuinen luottamus, ja sen turvin voin auttaa asiakasta askeltamaan sinne, minne ei aiemmin ole uskaltauduttu. Vastaukset löytyvät aina asiakkaasta, hänen syvyydestään, hänen sielustaan. Myös organisaatiolla on syvin tarkoituksensa, henkensä ja sielunsa. Nekin voivat olla eri syistä, ainakin ajoittain, piilossa, hukassa tai hautautuneena. Kysymyksessä on aina yhteinen löytöretki, jonka myötä tiedämme asiakkaan kanssa emme hänen puolestaan.

Tässä työssä minulla on luonnollisesti hyötyä myös monialaisesta ammatillisesta taipaleestani ja elämänkaarestani. Hurjasta ja kipeästäkin omakohtaisesta muutosprosessista ammentamastani ymmärryksestä on arvaamatonta apua, kun toimin rinnalla kulkijana toisille konkreettisten muutosten keskellä. Muutosten, jossa turhuudet karisevat ja totuus valoineen, varjoineen ja pimeyksineen paljastuu. Juuri totuuden tarkastelussa ja sen hyväksymisessä me kaikki tarvitsemme apua ja tukea. Pelkomme hylätyksi tulemisesta ja arvottomuudesta on niin suuri. Samalla on todettava, että juuri totuuden hyväksynnän kautta löytyy vapaus ja uusi alku.

Miten vapauttavaa, antoisaa ja avaavaa onkaan tarkastella omaa ohjelmointiansa, sisäistämiään ihmissuhteita ja dynamiikkoja, ihmiskuvaansa, maailmankuvaansa, suojamekanismejaan ja puolustautumisstrategioitaan hyväntahtoisessa ja itsemyötätuntoisessa seurassa. Paradoksaalisesti juuri tämän tarkastelun kautta, ei suvereenin täydellisyyden tavoittelun kautta, löytyy paljon uutta syntymätöntä ja käyttämätöntä potentiaalia sekä rohkeutta kurkottaa niitä kohti.

Olemme kaikki ihmisiä myös työssämme tiimeissä ja organisaatioissa, ja meillä kaikilla on mahdollisuus paitsi oman kätkössä olevan potentiaalimme löytämiseen myös kokonaisten tiimien ja organisaatioiden potentiaalin löytämiseen ja sen kasvattamiseen. Voimme kaikki kantaa kortemme kekoon hyväntahtoisuuden kulttuurin synnyttämisessä. Meillä kaikilla on mahdollisuus pienuudestamme huolimatta auttaa toinen toistamme yhdessä onnistumaan ja saamaan aikaan suuria. Se, jos mikä on merkityksellistä. Pitkä työrupeamani myynnin, markkinoinnin ja viestinnän johtamisen parissa sekä erityisesti asiakkuuksien hoitamisen ja niiden arvon kasvattamisen parissa pitävät huolen siitä, että työskentelyni pysyy juurevana ja kiinni realiteeteissa. Haihattelu ei pitkälle vie, yhteisen pohdinnan tuloksena syntyvä yhteys kylläkin.

Mikä on tärkeintä organisaatiossa?

Tärkeintä on se henki, mikä organisaatioon, sen yksittäiseen osaan ja tiimiin saadaan yhdessä luotua. Henkilöstötyytyväisyyskyselyitä tehdään paljon, mutta on hyvä pohtia rakentavatko ne hyvinkään läpikäytyinä aidosti hyväntahtoisuuden henkeä ja kulttuuria. Toisinaan tuntuu, että kysymyksillä ja arvioilla luodaan jopa pohjaa huonolle hengelle. Tärkeintä ei siis aina hahmoteta.

Organisaation hengen aistii yleensä hyvin nopeasti. Näin usein riippumatta siitä missä roolissa organisaatiossa asioi. Hyväntahtoisessa hengessä on jotain vastaan panematonta, kantavaa voimaa, jonka turvin voidaan käydä läpi vaikeitakin vaiheita ja asioita. Siinä on turva olla totta, myöntää omat ja tiimin virheet ja epätäydellisyydet sekä kantaa niistä vastuu muiden tukemana. Hyväntahtoisuuden hengessä ja kulttuurissa on myös turvallista ilmaista omat ja tiimin tarpeet, onnistumiset ja unelmat. Siellä tehdään töitä sen eteen, ettei kenenkään tarvitsisi piiloutua itseltään tai muilta, vaan kaikilla olisi lupa yrittää, onnistua ja epäonnistua sekä kukoistaa yhdessä ja erikseen.

Aivan samoin kuin jokaisen yksilön kohdalla muutos tapahtuu kääntämällä katse itsensä suuntaan ja tarkastelemalla miksi oikeastaan reagoin erilaisissa tilanteissa niin kuin reagoin, myös organisaation on hyvä pysähtyä omien rakenteidensa, dynamiikkojensa ja systeeminsä ääreen. Tutkia sitä, mihin edellä mainitut meitä ohjaavat ja mitä ne kertovat meille meistä.

Kenelle mielestäsi Ab WisdomHouse Oy:n valmennukset ja kurssit sopivat?

Sellaisille ihmisille ja organisaatioille, joita muutosmatka kutsuu ja kivuliaskin työ sen eteen puhuttelee. Niille, jotka haluavat tehdä elämässään tilaa totuudelle ja vapaudelle. Niille, jotka ovat valmiita yhteiseen prosessiin, luomaan yhteistä tarinaa ja yhteistä kehkeytymistä kohti uutta. Niille, jotka uskaltavat avautua potentiaalilleen, sille aiemmin piilossa olleellekin. Ihmisille, jotka ovat valmiita hyväksymään epätäydellisyyden itsessään ja muissa. Ihmisille, jotka ovat mieluummin kokonaisia kuin täydellisiä.

Paradoksaalisesti potentiaali löytyy hyvin usein oman varjon, omien pimeyksien ja kyseenalaisuuksien ja läpikäymättömien haavojen ”takaa”. Ja kun näin on, vaaditaan ennen kaikkea nöyryyttä ja rohkeutta. Uskon, että sellaisia ihmisiä voi olla aika paljonkin, jotka eivät välttämättä kaipaa valmiita vastauksia vaan ovat valmiita pistämään itsensä likoon löytääkseen vastauksia itsestään, tiimistään ja organisaatiostaan.

Parhaimmillaan tällaisesta prosessista voi seurata organisaatiolle, tiimille ja yksilölle kyvykkyyttä kohdata, luoda yhteyttä, kuunnella, löytää yhdessä oleellinen ja tehdä työtä toinen toistensa ja yhteisen onnistumisen eteen.